Pojat - voittajia tai häviäjiä

kirjoittanut: Kimmo Vekkeli

”Poikien pahoinvointi jää liian usein ilman hoitoa kasvuvuosina”, referoi Sinikka Suosalmi Raisa Cacciatoren uutta tutkimusta ”Pojasta Mieheksi” Etelä-Suomen Sanomissa 22.7.2008 . Asiaa tarkemmin ajateltuani huomasin, että nimenomaan poikien pahoinvoinnista ei julkisuudessa juuri keskustella, mutta siellä se silti on. Aristokraattisen ajatusmaailman rippeet varmasti vielä vaikuttavat siihen, että nuorten poikien pahoinvointia ”ei hyväksytä”. Mies selviää tilanteesta kuin tilanteesta pää pystyssä!

Cacciatore huomauttaa, että liian usein poikien pahoinvointi laitetaan kurittomuuden piikkiin ja näinhän se on. Pojat ovat villejä ja rellestävät menemään pitkin poikin ja eivät aina sopeudu sääntöihin, jotka vanhemmat, kerho tai koulu heille asettaa. Itsekin olin nuorena aika epeli ja vähän väliä tulin kotiin jonkun kirjeen kanssa, kun olin ollut tekemässä pahojani. Miten tunnistaa onko kurittomuuden syynä pahoinvointi vai onko kyseessä vain pojalle normaali kasvuvaihe, jossa rajoja koetellaan joskus vähän liikaakin?

Itse en ole koskaan kuulunut ”koviksiin” peruskoulussa, joten nyt pistää miettimään, että olivatko he avun tarpeessa, mutta heidät unohdettiin, koska pojat ovat poikia. Kynnys pojille, varsinkin murrosikäisille, lähteä puhumaan ongelmistaan on suuren vuoren kokoinen, koska selkäpiissä on koko ajan pelko siitä, mitä jos joku saa tietää, että minua ahdistaa tai käyn puhumassa ongelmistani ammattiauttajan kanssa. Mainehan siinä menee. Cacciatore mainitsee, että vuosi sitten on perustettu Väestöliiton poikien puhelin on osoittautunut menestykseksi. Vielä parempaa on, että puheluihin vastaavat asiantuntijamiehet. Vielä näin ”vanhemmalla iälläkin” asia on niin, että jos tulisi ongelmia, niin mielummin hoitaisin ne miesten kanssa, yhtään väheksymättä naisten osaamista näissä asioissa.

Olen samaa mieltä siitä, että mieheksi kasvamisen paineet voivat olla joskus aika kovat murrosikäiselle kestää. Muistan itsekin sen, kun jossain vaiheessa keskustelut vanhempien kanssa kääntyivät siihen, mitä minusta tulee isona. Vaikka minua ei varsinaisesti painostettu mihinkään, niin lukiota pidettiin itsestäänselvyytenä – pidin sitä itsekin, koska peruskoulu oli mennyt keskivertoa paremmin.  Kun valkolakin tipautin päähäni, niin jo olin kovaa vauhtia lukemassa Oikeustieteellisen pääsykokeisiin. Ensimmäisellä ei tärpännyt, mutta luetaan tässä välissä nyt sitten KTM-tutkinto ja mennään sitten lukemaan lakia. Tavoitteet ovat aina olleet korkealla ja tulevat aina olemaan, mutta matkaa siihen, että olen voittaja, on vielä aika paljon.

Kun peruskoulussa huomataan, että meidän Matti on aika fiksu, niin tietenkin vanhemmat tekevät kaikkensa, jotta rumasti sanottuna ”Matista saadaan kaikki irti”. Tämä on ihan hyvä, jos Matti itse haluaa sitä, mutta entä jos Matti ei halua yliopistoon vaan unelmoi puusepän urasta? Itsekin tiedän tapauksia, joissa vanhemmat ovat sanelleet, mihin lähteä peruskoulun jälkeen ja ”unohtaneet” tiedustella lapsen mielipidettä asiasta. Tervettä ohjaus ja tiedonvälittämistä eri vaihtoehdoista pitää antaa, mutta kyse on kuitenkin lapsen elämästä, ei siitä mitä äiti tai isä olisivat halunneet olla.

”Poikaosaamista” tarvitaan kouluihin paljon enemmän, kuten Cacciatore selventää. Pojat ja tytöt kun menevät eri tahtia kehityksessä, niin molempien asiantuntemusta tarvitaan. Kynnystä puhua ongelmistaan olisi saatava alaspäin, mutta lasten ja murrosikäisten kanssa mitä vaan voi tapahtua ja kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Resurssipula on kouriintuntuvaa juuri kouluissa, joissa pahoinvoinnin ehkäisyyn ja jälkihoitoon on valitettavan vähän aikaa ja rahaa. Vaikka hoidontarve tunnistettaan ja poika on ottanut yhteyttä esimerkiksi poikien puhelimeen, niin lasten- ja nuortenpsykiatreille on kuukausien jonot ja juuri se väli tiputtaa nuoret voittajista häviäjiksi.